Uusia suuntia

18.06.2020

Mietin pitkään, mitä oikein haluaisin opiskella, mitä lisäkoulutusta itselleni kaipaan. Päätin pitkän pohdinnan ja vaiheilun jälkeen, että haen yliopistoon lukemaan psykologiaa. Yo-todistus minulla ei ole ihailua herättävä (paitsi itse olen erittäin ylpeä siitä, valmistuin sentään!), joten valinta tapahtui pääsykokeen kautta. Koronan vuoksi pääsykokeet järjestettiin tänä vuonna etänä. Minä en niissä ihan loistanut, matematiikka ei näin kolmen kotiäitivuoden jälkeen aivan taipunut muistin syövereistä. Miten se kolmion pisin sivu laskettiinkaan?

Olisin voinut valmistautua pääsykokeeseen paremmin, mutta jostain syystä en sitä tehnyt. Aikaahan yleensä saa järjestettyä sille, mille todella haluaa. Välillä myös unohdin ja säpsähdin, joko pääsykoepäivä meni jo ohitse, huomaamattani. Se ei siis ollut päällimmäisenä mielessä, eikä siitä päätellen ihan niin intohimoni aisteja kutkuttava asia, kuin mielessäni toivoin. Kutsua kokeiden toiseen vaiheeseen ei ensimmäisen vaiheen jälkeen tullut, enkä oikein osaa sanoa miltä se tuntui. Ehkä hieman helpottavalta. Tai toteavalta, että "ahah, se ei ollut tämä". Ennen pääsykokeen ensimmäistä vaihetta mietin mielessäni ja henkioppailleni, että jos psykologin ammatti on tarkoitettu minua varten, niin pääsen sisään, ja jos sieluntyöni on jotain muuta, tämä ovi ei aukea. Se ei auennut. Huojennusta olen tuntenut siitä, että sain vihdoin jonkun asian ja oven suljettua. Tuntuu, että näin tämän kuului mennä.

Lapsesta ja teinistä asti minulle on ollut todella luontevaa hoitaa muita. Olen koko ikäni ajatellut tekeväni töitä sote-alalla. Se olikin antoisaa muutaman vuoden, mutta tuntuu, että enää se ei palvele oman sieluni hyvinvointia. Vaikka työ on työtä, mielestäni työn on hyvä ja tärkeä myös antaa tekijälleen. Muuten uupuu herkästi. Minun vaakakupissa painaa myös se, että mikä työ ja tekeminen on niin tärkeää, että laittaisin omat lapseni toisen ihmisen hoidettavaksi viitenä päivänä viikossa noin yhdeksäksi tunniksi per päivä? Tähän ei toistaiseksi ole tarjoutunut vastausta. Sen sijaan TRE-ohjaukset ja Reiki-hoidot ovat tuoneet, ja tuovat, ihanaa lisää tähän tavalliseen koti-arkeen.

Kerta toisensa jälkeen asetun rauhaan. Käännyn sisäänpäin, ja kuuntelen. Joko nyt? Vielä ei ole aika. Sielunruokaa olen valtavan paljon saanut valokuvausharrastuksesta, jonka vastikään olen aloittanut. Kuvien myötä myös tarinoita ja runoja syntyy, se on tuntunut itselleni koskettavalta. Ikään kuin henget kuiskisivat korviini, että "sanoita tämä". Luoville toimilleni perustin elämäni ensimmäisen Instagram-tilin, joka löytyy nimellä @johku_art. Tervetuloa seuraamaan, jos se kutsuu. Kielenä on englanti, koska olen kaivannut englanninkieltä elämääni! Tajusin, että voin sitä itse itselleni järjestää tällä tavoin. Mitenkäs se menikään, luomme itse elämän jota elämme? Ainakin osan siitä.♡ Ja hyvä niin.