Uudenlainen aika

Meidän perhe on sairastanut nyt yli viikon päivät. Ensin sairastui poikamme untamoinen, ja pari päivää jälkijunassa kaksossisarensa, revontulityttäremme. Lapset on vihdoin tervehtymään päin, vielä itse nuhaa parantelen. Sairaanhoitopiiri arveli tätä meidän tautia influenssaksi. Hirveästi ei olla ihmisten ilmoilla liikuttu, mies on ollut lomautettuna omista töistään, ja täällä kotona kahden pienen sairaan kanssa onkin käsipareja ja sylejä tarvittu.

Koronavirus tuo mukanaan valo- ja varjopuolet, niinkuin kriiseillä tapana onkin. Itse olen omassa olemisessani huomionut lähipiirin ja kanssaeläjät perumalla omat kurssini ja pysyttelemällä harrastuksista pois. Kaupassa on käyty yhden hengen voimin kun on ollut tarvis, hamstrausta ei olla harrastettu. Meidän pikkuinen hukka on jo puolivuotias, ja hän on osaltaan huolehtinut siitä, että terveet tai puoliksi terveet aikuiset saavat päivittäiset ulkoilunsa vuorollaan.

~~~~

Oon ajatellut vuosia blogin aktiivista kirjoittamista, ja monet kerrat olen lykännyt ajatuksen tulevaisuuteen. Teini-ikäisenä kirjoitin livejournalia, ja paperinen päiväkirja on ollut vuosikaudet ajoittain aktiivisessa käytössä. Nyt kun tämä koronavirus jyllää, ja oma kurssien pitäminen on tauolla, ajattelin, että aloitan tämän. Aktiivisen kirjoittamisen. Lempein sanoin - ajatuksia elämästä.

Yksi aivan ensimmäisistä blogikirjoituksistani tänne oli 'Kuparikiisu ja nähdyksi tuleminen'. Miten onkin niin paradoksaalisesti, että omana itsenään tuntuu hurjalta näyttäytyä, vaikka se on juuri se, minkä me osaamme luonnostaan. Ei tarvitse yrittää mitään, olla ja elää vain. Elämänkokemukset kuitenkin muovaavat meille erilaisia suojakerroksia, mikä on aivan luonnollista. Itse olen ollut hyvinkin piiloutuvainen ja hiljainen, epävarma ja ujo itsestäni. Päälle parikymppisenä oloni meni todella ahtaaksi, ja koettuani olevani umpikujassa, hain apua. Siitä lähti tutustumisen polku itseeni. Kuka minä olen, kaiken sen takana, mitä oletan muiden minulta odottavan ja haluavan? Syväsukelsin itseeni, eikä näkymät olleet aina kovinkaan kauniit. Hiljalleen vesi on kirkastunut, olen tullut tutuksi itselleni. Sitä myöten voin tulla tutuksi myös muille, minuna, omana itsenäni. Huomaan, että kerrosten alla on se sama Johanna, joka olin myös kahdeksanvuotiaana. Kuinka ihana onkaan huomata, että kaikkien elämänkokemusten, niiden kivisimpienkin jälkeen, olen edelleen sisimmältäni se sama. Mikään maailman paha ei saa sielua sammumaan, jos toivoa elämää kohtaan on. Se on kaunista huomata ja kokea.

~~~~

Tällaisia ajatelmia tälle tyhjälle alustalle nyt syntyi. Katsotaan mitä seuraavalla kerralla. Muistakaa hengittää ja palata perusasioiden äärelle, jos maailmanmeno ja korona ahdistaa. On hyvä keskittyä niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa, sen sijaan että ajautuu katastrofi-ajatteluun. Se ruokkii ainoastaan pelkoa.

Rakkautta kaikille. Voikaa hyvin.♡