Sielunmaisema

13.12.2019

Onko sinulla omaa sielunmaisemaa? Maisemaa, johon oma henki liitää hengähtämään, kun rentoudut? Ehkä se on jokin paikka, jossa olet joskus käynyt? Tai kuin vanha kaiku jostain, josta tavoittaa vain tunteen tai tuoksun?

Minulla on kolme sielunmaisemaa, joissa tykkään hengähdellä. Yksi niistä on pohjoisilla tuntureilla ja aavoilla, jossa lumi pöllyää ja auringonvalo käy vain hetken. Toinen on hiekkarannalla, valtavan valtameren äärellä. Jossa vettä riittää silmänkantamattomiin, ja yllä on hämärtyvä taivaankansi, jossa kuu ja hiljalleen myös tähdet alkavat näkymään. Kolmas on Himalajan vuoristossa. Siellä tähtitaivas tuikkii kirkkaana ja melkein käsinkosketeltavana, kun katselen sitä pilvien yläpuolella, pienen vuoristokylän laitamilla.

Alan hiljalleen muistamaan ja ymmärtämään syvemmin, kuinka tärkeää on hengähtää. Viimeksi kirjoitin, että olen antanut luvan itselleni olla väsynyt. Keho todella kuuli sen, ja nukkuminen tuntuu jumalaiselta. On vaikea pysytellä hereillä lasten iltasadun ajan. Pitkään on mennyt, että toimin taas niin kuin keho ja sydän haluaa ja tarvitsee. Olen kyllä kuullut tarpeet aiemminkin, ja toisinaan niiden mukaan elänyt. Nyt tuntuu, että kehon ja sydämen kuulemisen on aika mennä jälleen etusijalle.

Yksi mun hengähdystauko on tämän syksyn ja alkutalven ajan ollut jokaperjantainen yinjooga. Ensimmäisen joogatunnin jälkeen olo oli kaksijakoinen: tosi kivaa, ja samalla ihan kauheaa. Hitaita venytyksiä, pitkiä olemisia asanoissa. Mieli kerkesi juosta ihan joka paikassa. Sittemmin opin olemaan pysähtyneenä ja hitaana. Myös mielenliikkeet hidastui niin, että pääsin kärryille missä ajatukset kulkevat.

Tänään joogatunnin lopulla sain nauttia mun sielunmaisemastani Himalajalla. Tähtitaivas näyttäytyi melkein itkettävän kauniina. Miten ihania onkaan ne hetket, kun kokee olevansa yhtä koko universumin kanssa. Kiitos sielunmaisemat ja kiitos maailma.