Pakkassää

03.12.2019

Kävin eilen Verohallinnossa uuden yrittäjän neuvonnassa. On tosi mielenkiintoista sekä omalla tavallaan kuluttavaa, kun suuri osa kaikesta termistöstä on uutta. Mietin pitkään, että olisin aloittanut yrittäjän urani ns. kevytyrittäjänä, mutta halusin tehdä kaiken itse alusta asti. Tekemällä oppii, ja paljon saa kun kehtaa kysyä, vaikka kysyminen tuntuisi tyhmältä. Ei kaikkea tarvitse osata valmiiksi etukäteen ja itseoppineena. Eihän elämääkään opi ennen kuin elää.

Oon puuhaillut paljon kaikkea pientä, mikä liittyy tähän alkavaan yritykseen. Sain myös lyötyä lukkoon ensimmäisen TRE® -aloituskurssini, minkä pidän Joensuussa 28.12. viattomien lasten päivänä. Ja, koska taloomme vastikään muutti pieni tuholainen, koira nimeltä Sirius, on päivissä paljon touhua ja paljon syvään hengittämistä. Tänään mun oli tarkoitus lasten kerhoaikaan perehtyä Omaveroon, ja tietysti Sirius oli sitä mieltä, että ei onnistu. Tovin puntaroituani totesin, että hengähdystauko virallisten asioiden hoitamiseen tulee kyllä ihan tarpeeseen.

Tänne meille on vihdoin satanut kaunis lumipeite. Viikonloppuna satoi valtavan isoja kauniita hiutaleita, väliin tuprutti ja väliin taivas oli aivan kuulas. Rakastan kunnon pakkassäitä. Niinpä tänään, sen sijaan, että olisin tietokoneella tehnyt töitä, vedin toppahousut jalkaan ja lähdin koiranpennun kanssa pihalle.

Seison meidän takapihalla lumihangessa. Koira juoksee innoissaan vapaudesta. Katson kuulaalle pakkastaivaalle. Henkäisen, miten kauniin värinen se onkaan. Suljen silmät ja hengitän syvään kylmää ilmaa keuhkoihini. Tunnen, kuinka solut pyörähtävät kylmän ilman ja läsnäolon voimasta. Samassa hetkessä tunnen väsymyksen, tunnen painavan surun edesmenneestä rakkaasta. Tunnen kehon päästä varpaisiin ja sormenpäihin, taivaan yllä ja maan jalkojen alla. Poskille käyvän hennon tuulen. Tunnen innostuksen ja ilon, kiitollisuuden ja rakkauden. Tulevaisuuden mahdollisuudet. Kaikki päällimmäiset tunteet ja kehon tuntemukset, kipuineen ja onnenlämpöineen.

Pakkasilmassa on jotain samaa kuin avantouinnissa. Pakkasilmaa on ihana hengittää, lämpimän kehon sisällä kylmä ilma tuntuu niin konkreettisesti. Sen myötä omaan kehoon on helpompi asettua. Monesti, kun mielessä liikkuu monta asiaa yhtä aikaa, kehotuntuma katoaa tai unohtuu kaiken muun alle. Ja se, kun palaa omaan kehoon ja tuntee miltä kehossa tuntuu, palauttaa elämään nykyhetkeen. Nykyhetki on se, missä elämä tapahtuu. Jollain muotoa se sisältää sekä menneen että tulevan. Siksi tässä ja nyt on tärkein.

Toisaalta, jos kehomuistissa on traumaattisia tapahtumia, voi kehoon palaaminen ja kehon tunteminen olla pelottavaa tai tehdä kipeää, ja viedä nykyhetkestä menneisyyteen. Jos trauma ei ole päässyt purkautumaan, elää se kehossa edelleen, pyrkien ulos erilaisin keinoin. Tällöin keho ei elä täysin tätä päivää, vaan menneiden tapahtumien ja selviytymisstrategioiden mukaan. Näistä voi tulla hiljalleen tietoiseksi kehotuntuman kasvaessa. Niin lisääntyy myös elossa olemisen tunne.

Parhaimmassa tapauksessa oma keho toimii ankkurina maailman ja oman mielen myllerrysten keskellä. Kuin ikioma turvasatama, joka kulkee aina mukana.