Kuparikiisu ja nähdyksi tuleminen

Ihmisinä kaipaamme toistemme seuraa ja tukea, lämpöä ja empatiaa. Läsnäoloa ja nähdyksi tulemista, ja kaiken tämän myös toiselle antamista. Tähän hassusti liittyy tavanomainen ja merkityksellinen kivi kalkopyriitti, toiselta nimeltään kuparikiisu.

Kuparikiisu on aivan tavallinen kivi, harmahtavan ja ruskean sävyinen. Sitä esiintyy maan uumenissa täällä Suomessa. Kun kuparikiisu tulee tekemisiin hapen kanssa, alkaa tapahtumaan. Hapettumisen ja auringonvalon johdosta kiven pinta alkaa elämään. Siihen ilmestyy kauniita voimakkaita värejä, jotka jäävät kerran siihen ilmestyttyään.

Minulle tämä pieni suloinen kivi on ilahduttava muistutus siitä, miten lämpö, nähdyksi tuleminen ja hapettuminen, hengityksen vapaasti kulkeminen, saavat sielun ja sydämen laulamaan, ja oman persoonallisuuden kukoistamaan. Koen, että kun minut nähdään ja minua lempeydellä katsotaan, voin näyttää kaikki uskomattomat värini mitä minussa on, unohtamatta harmauttakaan. Yksin on vaikea kukoistaa tai olla olemassa, jos kukaan ei ole todistamassa. Koko tämän planeetan ekosysteemi nojaa vuorovaikutuksellisuuteen. Toinen tarvitsee toistaan, solutasolta lähtien.

Meitä ihmisiä on maapallo pullollaan, ja silti monelle yksinäisyyden kokeminen on tuttua. Muistetaan siis antaa toisillemme hapettumista ja lämmintä valoa, pieni hymy tai ystävällinen katse. Pienissä teoissa on suurta voimaa.

On tervehdyttävää kaivautua maan uumenista näkyväksi muille, ja toisinaan on aivan yhtä tervehdyttävää palata takaisin piiloon, omaan pesäkoloon. Kiitos suloiselle talvelle, joka näihin aikoihin lumipeitteellään ja pimeydellään käärii meidät suojaisaan syliinsä, omanlaiseen pesäkoloon. Näin toteutuu esillä olo ja vetäytyminen luonnossakin, luontaisina sykleinä ja olosuhteiden vaihteluina vuodenaikojen mukaan.